Viime viikon maanantaina menimme jälleen ultraan naistenklinikalle ja gyne totesi meidän odottavan tuulimunaa. Ei muuta ku lääkettä poskeen (mifegyne) ja ohjeet kouraan, keskiviikkona 2.10 aloitin kotona cytoteceillä kohdun lääkkeellisen tyhjennyksen.
En jaksa prosessista tarkemmin kertoa, mutta se sujui hyvin. Kivut pysy minimeissään särkylääkkeiden vuoksi ja vuoto hommelit tasaantu nopeasti. Nyt alkaisi homma olla oikeasti ohitse, hyvin niukkaa jälkivuotoa ollut muutaman päivän.
Mieli on vaihdellut ankarasti. Kun raskaus selvisi, ja testiin piirtyi HAALEA viiva, epäilin pahaa. Koko ajan oli epävarma olo. Päivystykseenkin jouduin vatsakipujen vuoksi ja sitten ramppasin ultrissa, vaikka kaikki oli sitten lopulta kunnossa. Paitsi viimeisessä ultrassa.
Raskaus oli tervetullut, vaikka olin toivonut sitä vähän myöhemmin. Mutta ajatukseen kasvoi ja vaikka raskausoireet oli pahat, (pahoinvointia jatkuvasti) olin murtunut kun emme saakkaan vauvaa toukokuussa.
Välissä oli päiviä että koko asia ei itkettänyt. Sitten toisena päivänä olin henkisesti ja fyysisesti aivan rätti, enkä muuta tehnyt kuin itkin.
Mies otti asian myös raskaasti. Hän oli erittäin toiveikas raskauden suhteen.
Nyt en tiedä mitä odottaa. Uusi raskaus pelottaa. Haluanko sitä "yrittää" vai pitäisikö ehkäistä.
Mitä jos taas tulee ongelmia? Mitä jos uutta raskautta ei kuulu? Onko minussa jotain vialla?
Mulla oli kesällä munasarjatulehdus, jonka vuoksi kierukka poistettiin, meidän omasta toiveesta. Ajatus lapsettomuudesta järkytti. Nyt mietin itsekseni olenko jotenkin vioittunut tulehduksen jäljiltä ja syöksen vaan viallisia munasoluja.
Mies on raskautta vastaan nyt. Hän kokee kaikki sairastelut ja epäonnisuudet raskaina, ja haluaisi "levähtää".
Ahdistaa sisältä ja tuntuu ettei voi kellekään puhua tai kukaan ei kuuntele tai ymmärrä.
Pitää vain asiasta päässä yli ja unohtaa, ei saa märehtiä. Mutta kun puristaa, niin lujaa.
Meillä on kaunis ja terve tytär ja olemme ikionnellisia kun olemme hänet saaneet.
Pikkusisarus olisi ollut aivan huippujuttu.
